 |
| Muistiinpanot piirtyvät paperille. |
Meidän pitää
tehdä kouluun tutkielma käsi- ja taideteollisuusalan historiaan
liittyen, minä valitsin aiheekseni Elämänpuun/Maailmanpuun tai
oikeastaan Pyhät Puut kaikkinensa taiteessa. En arvannutkaan, kun
tämä aihe pöllähti mieleeni, että kuinka syviin vesiin tässä
vielä tuleekaan kahlattua. Nyt vasta nilkkoja myöten, mutta edessä
siintää sellainen ulappa, ettei vastarantaa vielä näy, enkä osaa
edes aavistaa, mitä sieltä vastarannalta oikein löydän. Tämä
aihe näyttää liittyvän muihinkin minua kiehtoviin asioihin,
Elämänpuun voi hyvin nähdä shamaanirummun kaltaisena, mutta myös
sydäntäni lähellä olevat mandalat ja puiden symboliikka tuntuu
koskettavan toisiaan monessakin mielessä. Väilillä ihmettelen,
onko kyse siitä että haluan vain nähdä yhteyksiä, vai onko
kaikki nämä kytköksissä toisiinsa näin selvästi?
Mutta ennen kuin
lähden täysin maagisten ja mystisten puiden jäljille, on hyvä
käydä vähän tuttuja ympyröitä läpi ja katsoa mitä sieltä
löytyy. Pyhien puiden ympäröimiä me suomalaiset saamme olla.
Laitan tähän mietteitä täältä tyveltä ihan ruohonjuuritasolta,
katsotaa mihin sitten päädyn kun latvaa kohti kipuan ja lähden
elämänpuunoksiin.
Elinpiirini puut
Puista on tehty
paljon uusia hienoja havaintoja ja tutkimuksia syventämään jo
vanhaa perinnetietoa. Esimerkiksi siitä, kuinka ne auttelevat
kaveria, niin lajitovereitaan kuin kumppanuuskasveja. Ja siitä
kuinka puut kommunikoivat omalla tavallaan keskenään. Todella
mielenkiintoista, eikö! Puiden salattu elämä -kirjaa suosittelen
lämpimästi kaikille! Minä en ole mikään kasvitieteilijä, mutta
päätin kirjoittaa silti vähän puista, sillä eiköhän se kuulu
jokamiehenoikeuksiin.
Minä suhtaudun
puihin kuin kavereihin, tiedän niistä vain sen mitä ne itse
minulle kertovat, tai mitä niiden olemuksesta olen käsittävinäni.
Joskus yli kymmenen vuotta sitten kirjoitin ajatuksen paperille:
metsä on minun kirkkoni, sen pyhyyteen minä uskon. Näin uskon
edelleen, tosin nykyään tiedän, että metsä osaa myös kujeilla,
siellä pyhyyden pyhittää huumori, ilo ja leikkisyys.
Ekokylän tontilla
kasvaa monen monta puuta, ne ovat herättäneet monia keskusteluja,
välillä tunteet ovat jopa vähän kuumentuneet siitä saako niitä
kaataa/istuttaa ja mitä puita ja minne ja kuinka paljon tai vähän.
Yksi haluaa halata, toinen tehdä polttopuita ja sama ihminen voi
hyvinkin tehdä molempia. On ihmisen kaatamia ja tuulenkaatoja, on
luonnon valintaa kasvupaikan suhteen ja sitten on ihmisen valintaa,
joskus molemmat tekevät virhearviointeja, niin luonto kuin
ihminenkin. Meillä on aidattuja omenapuita, villisti versovia
pajukkoja ja räkämännikköä ja kaikkea siltä väliltä.
Yrttilään vievän
tien varrella on lehmuksia, yhdessä niistä on onkalo, johon
vien aina silloin tällöin kiitokseni retkiltäni, marjoja, kukkia,
sieniä tai vaikkapa sulkia. Kerran kun pudotin pienen höyhenen
lehmuksen onkaloon, minusta tuntui kuin puu olisi hetken tanssinut,
tai ehkäpä se kiemurteli, kun höyhen kutitteli sitä. Lehmus on
minulle vähän vieras puu, mutta pikkuhiljaa me nyt tutustumme
toisiimme, kun sille tuon terveisiä ja kiitoksia. En toisaalta
niinkään ehkä lehmukselle, vaan hän edustaa minulle koko tämän
pihapiirin syliä, pidän häntä ikäänkuin puhemiehenä minun ja
tämän meidän pihapiirin välillä. Lehmuksen kukinnan aikaan
maahan pökertyy ja kuolee kimalaisia suuret joukot, ihan en ole
vielä ymmärtänyt miksi.
Hopeapaju on yhtäaikaisesti siloinen ja rouhea, niitä meillä on tuolla Rantalan luona, henkilökohtaisesti minulle niistä tulee mieleen oma mummolani Pohjanmaalla ja siksi varmaan jotenkin tuon Rantalan rappioromanttisen pikku torpan miellän mummolaksi.
Rantalan pihassa
myös lekottelee (se nojailee vähän joka suuntaan siis) Siperian
hernepensas, sitä nyt talvellakin käyn joskus ohikulkiessa
helisyttelemässä, kun sen siemenkodat soivat!
Sieltä nurkilta
löytyy myös tuomi, jonka kukkien tuoksu ulottuu oikealla
tuulella tänne meidän pihamaalle asti. Omasta pikkupihastamme
löytyy myös purppuratuomi, sen kanssa on ollut hiukan
vaikeaa, se toissatalvena kuoli ja kun se kaadettiin, niin sieltä
onneksi nousi pieniä piiskoja. Ehkä vielä saan nähdä ne kauniit vaaleanpunaiaset kukkaset siinä taas ensi keväänä?
Kuusi on suojeleva, kaikille Ekokylässä käyneille on varmasti Ekokylän tutuin puu tuo pihakuusi, joka on seuraillut kaikkia Ekokylän vaiheita aitiopaikalla. Toinen vanha ja viisas kuusi, meidän suojelija, asustelee entisen muuntajan luona, etäkellarin polun varrella. Viime syksynä minulla ei ollut mitään asiaa sen luokse, kun sen latvassa kiroili omistushaluinen orava, joka säksätti minulle ja pudotti kaikenlaista puu- ja jäkäläputua niskaani. Yritin ehdottaa, että molemmat mahduttaisiin sen kuusen alle, mutta ei mahduttu, poistuin ennen kuin sain kävystä päähäni. Kolmas minulle tärkeä kuusi kasvaa lasten leikkipaikan vieressä, sen latvan suuria käpysaaliita voi ihailla vaikka kirjastomme ikkunasta(istun juuri vastapäätä häntä). Lasten kanssa napostelemme sen kuusen alaoksien kerkät kuin karamellit suuhumme. Ekokylän taitajien käsissä kuusenpihkastakin on saatu väkeviä hoitavia voiteita.
-Sitä kuusta
kuuleminen, jonka juurella asunto, varmasti on meillä
kaikilla korvat hyvin höröllä pihakuusemme suhteen.
Koivun elinvoimaa on valuteltu keväisin mahlana, ja lehdistä on keitelty myöhemmin kesällä teetä. Joku sitaisee juhannusvastan ja -vihdankin. Ja koivussa on minusta jotakin jännää nuoruudenvoimaa, vanhakin koivu on ikinuori. Koivun tuohi, jonka suikaleet lepattavat tuulessa, hypnotisoi helposti kulkijan katselemaan itseään ja unohtamaan kiireet ja touhut.
Pihlaja, pyhä puu. En voi uskoa että pihlajan pyhyys olisi aistittu vain marjojen viisikantakuviosta, koko puu huokuu äidillistä rakastavaa energiaa. Kun muutin tänne kylään, kasvoi kaksi riippapihlajaa tuossa keskipihalla, muistan kuinka surin kovasti kun niistä toinen kaadettiin (se oli kyllä jo ihan kuollut, mutta silti minua se suretti, nuoruudenvimmassani suojelin kuolleitakin puita), eräs jo edesmennyt entinen asukas oli sujauttanut postilaatikkooni viestin että ”älä sure, sieltä on jo noussut uusi pieni pihlajantaimi” ja niin olikin! Kunnes se joutui ruohonleikkurin hampaisiin. Sen pihlajan toveri kasvaa edelleen pihassa, sen oksille on ripustettu tuulikelloja, joita lasten kanssa käymme soittelemassa. Tavallisia tuttuja pihlajia kasvaa myös pihapiirissämme. On muuten huikeaa istua pihlajan alla, kun sen oksilla helisee tilhiparvi!
-Sanovat ettei
pihlaja kanna kahta taakkaa, marjoja ja lunta, samana vuonna, mutta
en tiedä lasketaanko sitä, jos tilhet keventää taakkaa.
Mutta kataja
on minun puuni, se on kuin sisko (jota minulla ei koskaan ole ollut).
Eräänä kesänä jouduin hukkaan metsässä, en tiedä oliko se
juuri se mitä kutsutaan metsänpeitoksi, mutta varmasti ainakin joku
läheinen sukulainen sille. Minulta katosi täysin suuntavaisto, en
tiennyt mistä olin tullut ja en kuullut mitään ääniä, joiden
avulla olisin voinut suunnistaa, metsä oli aivan hiljaa. Katajat
kuitenkin johdattivat minut takaisin paikkaan, jonka tunnistin. Sitä
on vaikea selittää, MITEN ne sen tekivät, se kuulostaa höperötä
näin kerrottuna, mutta uskon, että jos yrittäisin selittää
tarkemmin, se kuulostaisi vielä höperömmältä, joten jätetään
tämä nyt vaan tähän.
Pajukin on
mielenkiintoinen puu (vai pensas?), se on minulle käynyt tutuksi ja siitä
tykkään, niin punonta- kuin lääkintäominaisuuksien vuoksi. Ja
sen jääräpäisyys joka kaikessa notkeudessaan on ylitsepääsemätön,
siihen on jostakin syystä helppoa samaistua. Kerran katselin
lumoutuneena kun nuorin lapseni hellästi auttoi pajunkissoja
kuoriutumaan ja jutteli niille, että tervetuloa maailmaan, ei
tarvitse mitään pelätä. Pajunkissat ovat myös keväänairueita,
ja saavat ajattelemaan uutta tulevaa kasvukautta. Monena vuonna olen
saanut ihailla yhtäaikaa valkoisia pajunkissoja ja valkoisia
taivaalla kaahaavia ensimmäisi joutsenia, nykyään vaan talvet
vähän pelleilee sen verran, että pajunkissoja maukuu oksilla aina
vain aikaisemmin. Minulla oli myös oma mökötyspajukko, keskellä
metsää, jonne aina vetäydyin, kun alkoi mennä sukset ristiin.
Menin pajukkoon ja punoin kasvavia pajuja yhteen, tein holvikaaria ja
ihan vaan pelkkiä umpisomuja ja lettejä. Mökötyspajukko on jo
kaadettu (voitteko kuvitella! kysymättä itse mököttäjän
mielipidettä), yritän opetella siis käsittelemään nykyään
tunteitani toisin tavoin. Omassa pikkupihassa tosin kasvaa elävä
pajupallo, mutta sitä ei voi punoa ihan milloin huvittaa, tai siis
silloin, kun mikään ei huvita, se pyöritellään vain keväisin.
Talvella se on villi näky, kun pallosta sojottaa edellisvuoden
kasvut. Se kyllä näyttää siltä, kuin se näyttäisi keskisormea
vähän joka suuntaan. Tai ainakin tietyssä mielentilassa
katsottuna. Hyvällä mielellä katsottuna se näyttää siltä, kuin
joku villi maanhenki pistäisi päänsä esiin maan alta ja
kurkistelisi, mitä täällä maan päällä oikein touhuillaan.
- pajunköyttä
kannattaa syöttää päätään särkeville henkilöille.
Keskipihalla kasvaa
myös saarni, josta on tullut ihmisten ja eläinten hiukan
ronskin käytöksen vuoksi pensas. Siitä minulla ei ole oikein muuta
sanottavaa, kuin se että joka vuosi ehdin jo miettiä onko se
kuollut, kun se ei pidä mitenkään erityisesti kiirettä lehtiensä
kanssa. Syksyllä se tosin riisuuntuu ensimmäisten joukossa. Sillä
on lyhyt, mutta ehkä kuitenkin ytimekäs viherkausi. Saarni ei tunnu
tutulta, välillä siitä tulee tunne, kuin se olisi itsekin vähän
ymmällään siitä, kuuluuko sen olla siinä vai ei. Lapset tykkää
kiipeillä ja puikkelehtia sen monien varsien seassa ja minä
suhtaudun siihen kuin johonkin aateliseen vieraaseen, joka ei ehkä
osaa itse pitää puoliaan ja jota minä rahvas yritän jotenkin
suojella, olenkin jo vuosia jankuttanut lapsille, että olkaa
varovaisia, ettette katko sitä. Ensi kesänä en aijo enää sitä
hokea. Kaikella on tarkoituksensa, joten mikäpä minä olen siihen
puuttumaan.
Vaahteran olemassaoloon havahdun usein vasta syksyllä, silloin sitä ei voi olla huomaamatta. Väentuvan vieressä ja parkkipaikan vieressä vaahterat alkavat aina hehkumaan ja parkkipaikalla komppaa punaisena haapa, yhdessä ne leimuavat ihanissa väreissä, ihan hengähdyttävä näky. Vaahteranlehdistä saan haravoitua parhaimmat lehtikasat lapsille pompittavaksi. Vanhimmalle lapselleni istutettiin nimiäisten aikana vaahtera leikkipaikan laitamaan. Lapsi on jo teini-ikäinen, joten päätin että puukin pärjää jo sen verran omillaan, etten suojannut sitä myyriltä talveksi. Keväällä nähdään, olinko oikeassa.
Leikkipaikan
vieressä kasvaa piskuinen tammi. Hiirenvirna ja juolavehnä
tekee kaikkensa tukehduttaakseen tammirievun, yritän ohikulkeissani
aina vähän riipiä niitä siitä juurelta irti, mutta ymmärrän
toki että se on vain pientä tekohengitystä sille kasville.
Muistelen että jossakin hevosaitauksen sisällä, vanhan maakellarin
likellä, olen nähnyt tammen, mutta en ole nyt yhtään varma
muistanko ihan omiani. Olen lukenut, että tammikuun tammi tarkoittaa
sydäntä ja ydintä, sydäntalvea, toivon hartaasti ettei Ekokylän
tammet kuvasta Ekokylän ydintä, ainakaan nämä täällä
kasvavat
ja kituuttavat.
Nyt jäi
mainitsematta elinpiirini monet puut ja pensaat, mutta nämä
tutuimmat nyt palauttelin mieleeni. Tästä on hyvä jatkaa sitten mystisempiin ulottuvuuksiin, mutta nyt saa hetkeksi jäädä
tutkijan hommat ja lähden keittämään makaroonia lapsille.
Elämässä on jännittävää, kuinka monitasoista tämä arki
onkaan, kuljemme mystiikasta, polttopuihin ja ruokaan, ne kulkevat
käsi kädessä.
 | |
| Mandaloihini osallistuvat usein puut, oksat ovat niin kauniita! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti