lauantai 17. helmikuuta 2018

Tyvestä puuhun noustaan, latvasta lentoon lähdetään

Muistiinpanot piirtyvät paperille.
Meidän pitää tehdä kouluun tutkielma käsi- ja taideteollisuusalan historiaan liittyen, minä valitsin aiheekseni Elämänpuun/Maailmanpuun tai oikeastaan Pyhät Puut kaikkinensa taiteessa. En arvannutkaan, kun tämä aihe pöllähti mieleeni, että kuinka syviin vesiin tässä vielä tuleekaan kahlattua. Nyt vasta nilkkoja myöten, mutta edessä siintää sellainen ulappa, ettei vastarantaa vielä näy, enkä osaa edes aavistaa, mitä sieltä vastarannalta oikein löydän. Tämä aihe näyttää liittyvän muihinkin minua kiehtoviin asioihin, Elämänpuun voi hyvin nähdä shamaanirummun kaltaisena, mutta myös sydäntäni lähellä olevat mandalat ja puiden symboliikka tuntuu koskettavan toisiaan monessakin mielessä. Väilillä ihmettelen, onko kyse siitä että haluan vain nähdä yhteyksiä, vai onko kaikki nämä kytköksissä toisiinsa näin selvästi?
Mutta ennen kuin lähden täysin maagisten ja mystisten puiden jäljille, on hyvä käydä vähän tuttuja ympyröitä läpi ja katsoa mitä sieltä löytyy. Pyhien puiden ympäröimiä me suomalaiset saamme olla. Laitan tähän mietteitä täältä tyveltä ihan ruohonjuuritasolta, katsotaa mihin sitten päädyn kun latvaa kohti kipuan ja lähden elämänpuunoksiin.



Elinpiirini puut

Puista on tehty paljon uusia hienoja havaintoja ja tutkimuksia syventämään jo vanhaa perinnetietoa. Esimerkiksi siitä, kuinka ne auttelevat kaveria, niin lajitovereitaan kuin kumppanuuskasveja. Ja siitä kuinka puut kommunikoivat omalla tavallaan keskenään. Todella mielenkiintoista, eikö! Puiden salattu elämä -kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille! Minä en ole mikään kasvitieteilijä, mutta päätin kirjoittaa silti vähän puista, sillä eiköhän se kuulu jokamiehenoikeuksiin.
Minä suhtaudun puihin kuin kavereihin, tiedän niistä vain sen mitä ne itse minulle kertovat, tai mitä niiden olemuksesta olen käsittävinäni. Joskus yli kymmenen vuotta sitten kirjoitin ajatuksen paperille: metsä on minun kirkkoni, sen pyhyyteen minä uskon. Näin uskon edelleen, tosin nykyään tiedän, että metsä osaa myös kujeilla, siellä pyhyyden pyhittää huumori, ilo ja leikkisyys.
Ekokylän tontilla kasvaa monen monta puuta, ne ovat herättäneet monia keskusteluja, välillä tunteet ovat jopa vähän kuumentuneet siitä saako niitä kaataa/istuttaa ja mitä puita ja minne ja kuinka paljon tai vähän. Yksi haluaa halata, toinen tehdä polttopuita ja sama ihminen voi hyvinkin tehdä molempia. On ihmisen kaatamia ja tuulenkaatoja, on luonnon valintaa kasvupaikan suhteen ja sitten on ihmisen valintaa, joskus molemmat tekevät virhearviointeja, niin luonto kuin ihminenkin. Meillä on aidattuja omenapuita, villisti versovia pajukkoja ja räkämännikköä ja kaikkea siltä väliltä.

Yrttilään vievän tien varrella on lehmuksia, yhdessä niistä on onkalo, johon vien aina silloin tällöin kiitokseni retkiltäni, marjoja, kukkia, sieniä tai vaikkapa sulkia. Kerran kun pudotin pienen höyhenen lehmuksen onkaloon, minusta tuntui kuin puu olisi hetken tanssinut, tai ehkäpä se kiemurteli, kun höyhen kutitteli sitä. Lehmus on minulle vähän vieras puu, mutta pikkuhiljaa me nyt tutustumme toisiimme, kun sille tuon terveisiä ja kiitoksia. En toisaalta niinkään ehkä lehmukselle, vaan hän edustaa minulle koko tämän pihapiirin syliä, pidän häntä ikäänkuin puhemiehenä minun ja tämän meidän pihapiirin välillä. Lehmuksen kukinnan aikaan maahan pökertyy ja kuolee kimalaisia suuret joukot, ihan en ole vielä ymmärtänyt miksi.

Hopeapaju on yhtäaikaisesti siloinen ja rouhea, niitä meillä on tuolla Rantalan luona, henkilökohtaisesti minulle niistä tulee mieleen oma mummolani Pohjanmaalla ja siksi varmaan jotenkin tuon Rantalan rappioromanttisen pikku torpan miellän mummolaksi.
Rantalan pihassa myös lekottelee (se nojailee vähän joka suuntaan siis) Siperian hernepensas, sitä nyt talvellakin käyn joskus ohikulkiessa helisyttelemässä, kun sen siemenkodat soivat! 
 Sieltä nurkilta löytyy myös tuomi, jonka kukkien tuoksu ulottuu oikealla tuulella tänne meidän pihamaalle asti. Omasta pikkupihastamme löytyy myös purppuratuomi, sen kanssa on ollut hiukan vaikeaa, se toissatalvena kuoli ja kun se kaadettiin, niin sieltä onneksi nousi pieniä piiskoja. Ehkä vielä saan nähdä ne kauniit vaaleanpunaiaset kukkaset siinä taas ensi keväänä?

Kuusi on suojeleva, kaikille Ekokylässä käyneille on varmasti Ekokylän tutuin puu tuo pihakuusi, joka on seuraillut kaikkia Ekokylän vaiheita aitiopaikalla. Toinen vanha ja viisas kuusi, meidän suojelija, asustelee entisen muuntajan luona, etäkellarin polun varrella. Viime syksynä minulla ei ollut mitään asiaa sen luokse, kun sen latvassa kiroili omistushaluinen orava, joka säksätti minulle ja pudotti kaikenlaista puu- ja jäkäläputua niskaani. Yritin ehdottaa, että molemmat mahduttaisiin sen kuusen alle, mutta ei mahduttu, poistuin ennen kuin sain kävystä päähäni. Kolmas minulle tärkeä kuusi kasvaa lasten leikkipaikan vieressä, sen latvan suuria käpysaaliita voi ihailla vaikka kirjastomme ikkunasta(istun juuri vastapäätä häntä). Lasten kanssa napostelemme sen kuusen alaoksien kerkät kuin karamellit suuhumme. Ekokylän taitajien käsissä kuusenpihkastakin on saatu väkeviä hoitavia voiteita.
-Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto, varmasti on meillä kaikilla korvat hyvin höröllä pihakuusemme suhteen.

Koivun elinvoimaa on valuteltu keväisin mahlana, ja lehdistä on keitelty myöhemmin kesällä teetä. Joku sitaisee juhannusvastan ja -vihdankin. Ja koivussa on minusta jotakin jännää nuoruudenvoimaa, vanhakin koivu on ikinuori. Koivun tuohi, jonka suikaleet lepattavat tuulessa, hypnotisoi helposti kulkijan katselemaan itseään ja unohtamaan kiireet ja touhut.

Pihlaja, pyhä puu. En voi uskoa että pihlajan pyhyys olisi aistittu vain marjojen viisikantakuviosta, koko puu huokuu äidillistä rakastavaa energiaa. Kun muutin tänne kylään, kasvoi kaksi riippapihlajaa tuossa keskipihalla, muistan kuinka surin kovasti kun niistä toinen kaadettiin (se oli kyllä jo ihan kuollut, mutta silti minua se suretti, nuoruudenvimmassani suojelin kuolleitakin puita), eräs jo edesmennyt entinen asukas oli sujauttanut postilaatikkooni viestin että ”älä sure, sieltä on jo noussut uusi pieni pihlajantaimi” ja niin olikin! Kunnes se joutui ruohonleikkurin hampaisiin. Sen pihlajan toveri kasvaa edelleen pihassa, sen oksille on ripustettu tuulikelloja, joita lasten kanssa käymme soittelemassa. Tavallisia tuttuja pihlajia kasvaa myös pihapiirissämme. On muuten huikeaa istua pihlajan alla, kun sen oksilla helisee tilhiparvi!
-Sanovat ettei pihlaja kanna kahta taakkaa, marjoja ja lunta, samana vuonna, mutta en tiedä lasketaanko sitä, jos tilhet keventää taakkaa.

Mutta kataja on minun puuni, se on kuin sisko (jota minulla ei koskaan ole ollut). Eräänä kesänä jouduin hukkaan metsässä, en tiedä oliko se juuri se mitä kutsutaan metsänpeitoksi, mutta varmasti ainakin joku läheinen sukulainen sille. Minulta katosi täysin suuntavaisto, en tiennyt mistä olin tullut ja en kuullut mitään ääniä, joiden avulla olisin voinut suunnistaa, metsä oli aivan hiljaa. Katajat kuitenkin johdattivat minut takaisin paikkaan, jonka tunnistin. Sitä on vaikea selittää, MITEN ne sen tekivät, se kuulostaa höperötä näin kerrottuna, mutta uskon, että jos yrittäisin selittää tarkemmin, se kuulostaisi vielä höperömmältä, joten jätetään tämä nyt vaan tähän.

Pajukin on mielenkiintoinen puu (vai pensas?), se on minulle käynyt tutuksi ja siitä tykkään, niin punonta- kuin lääkintäominaisuuksien vuoksi. Ja sen jääräpäisyys joka kaikessa notkeudessaan on ylitsepääsemätön, siihen on jostakin syystä helppoa samaistua. Kerran katselin lumoutuneena kun nuorin lapseni hellästi auttoi pajunkissoja kuoriutumaan ja jutteli niille, että tervetuloa maailmaan, ei tarvitse mitään pelätä. Pajunkissat ovat myös keväänairueita, ja saavat ajattelemaan uutta tulevaa kasvukautta. Monena vuonna olen saanut ihailla yhtäaikaa valkoisia pajunkissoja ja valkoisia taivaalla kaahaavia ensimmäisi joutsenia, nykyään vaan talvet vähän pelleilee sen verran, että pajunkissoja maukuu oksilla aina vain aikaisemmin. Minulla oli myös oma mökötyspajukko, keskellä metsää, jonne aina vetäydyin, kun alkoi mennä sukset ristiin. Menin pajukkoon ja punoin kasvavia pajuja yhteen, tein holvikaaria ja ihan vaan pelkkiä umpisomuja ja lettejä. Mökötyspajukko on jo kaadettu (voitteko kuvitella! kysymättä itse mököttäjän mielipidettä), yritän opetella siis käsittelemään nykyään tunteitani toisin tavoin. Omassa pikkupihassa tosin kasvaa elävä pajupallo, mutta sitä ei voi punoa ihan milloin huvittaa, tai siis silloin, kun mikään ei huvita, se pyöritellään vain keväisin. Talvella se on villi näky, kun pallosta sojottaa edellisvuoden kasvut. Se kyllä näyttää siltä, kuin se näyttäisi keskisormea vähän joka suuntaan. Tai ainakin tietyssä mielentilassa katsottuna. Hyvällä mielellä katsottuna se näyttää siltä, kuin joku villi maanhenki pistäisi päänsä esiin maan alta ja kurkistelisi, mitä täällä maan päällä oikein touhuillaan.
- pajunköyttä kannattaa syöttää päätään särkeville henkilöille.

Keskipihalla kasvaa myös saarni, josta on tullut ihmisten ja eläinten hiukan ronskin käytöksen vuoksi pensas. Siitä minulla ei ole oikein muuta sanottavaa, kuin se että joka vuosi ehdin jo miettiä onko se kuollut, kun se ei pidä mitenkään erityisesti kiirettä lehtiensä kanssa. Syksyllä se tosin riisuuntuu ensimmäisten joukossa. Sillä on lyhyt, mutta ehkä kuitenkin ytimekäs viherkausi. Saarni ei tunnu tutulta, välillä siitä tulee tunne, kuin se olisi itsekin vähän ymmällään siitä, kuuluuko sen olla siinä vai ei. Lapset tykkää kiipeillä ja puikkelehtia sen monien varsien seassa ja minä suhtaudun siihen kuin johonkin aateliseen vieraaseen, joka ei ehkä osaa itse pitää puoliaan ja jota minä rahvas yritän jotenkin suojella, olenkin jo vuosia jankuttanut lapsille, että olkaa varovaisia, ettette katko sitä. Ensi kesänä en aijo enää sitä hokea. Kaikella on tarkoituksensa, joten mikäpä minä olen siihen puuttumaan.

Vaahteran olemassaoloon havahdun usein vasta syksyllä, silloin sitä ei voi olla huomaamatta. Väentuvan vieressä ja parkkipaikan vieressä vaahterat alkavat aina hehkumaan ja parkkipaikalla komppaa punaisena haapa, yhdessä ne leimuavat ihanissa väreissä, ihan hengähdyttävä näky. Vaahteranlehdistä saan haravoitua parhaimmat lehtikasat lapsille pompittavaksi. Vanhimmalle lapselleni istutettiin nimiäisten aikana vaahtera leikkipaikan laitamaan. Lapsi on jo teini-ikäinen, joten päätin että puukin pärjää jo sen verran omillaan, etten suojannut sitä myyriltä talveksi. Keväällä nähdään, olinko oikeassa.

Leikkipaikan vieressä kasvaa piskuinen tammi. Hiirenvirna ja juolavehnä tekee kaikkensa tukehduttaakseen tammirievun, yritän ohikulkeissani aina vähän riipiä niitä siitä juurelta irti, mutta ymmärrän toki että se on vain pientä tekohengitystä sille kasville. Muistelen että jossakin hevosaitauksen sisällä, vanhan maakellarin likellä, olen nähnyt tammen, mutta en ole nyt yhtään varma muistanko ihan omiani. Olen lukenut, että tammikuun tammi tarkoittaa sydäntä ja ydintä, sydäntalvea, toivon hartaasti ettei Ekokylän tammet kuvasta Ekokylän ydintä, ainakaan nämä täällä 
 kasvavat ja kituuttavat.

Nyt jäi mainitsematta elinpiirini monet puut ja pensaat, mutta nämä tutuimmat nyt palauttelin mieleeni. Tästä on hyvä jatkaa sitten mystisempiin ulottuvuuksiin, mutta nyt saa hetkeksi jäädä tutkijan hommat ja lähden keittämään makaroonia lapsille. Elämässä on jännittävää, kuinka monitasoista tämä arki onkaan, kuljemme mystiikasta, polttopuihin ja ruokaan, ne kulkevat käsi kädessä.

Mandaloihini osallistuvat usein puut, oksat ovat niin kauniita!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tyvestä puuhun noustaan, latvasta lentoon lähdetään

Muistiinpanot piirtyvät paperille. Meidän pitää tehdä kouluun tutkielma käsi- ja taideteollisuusalan historiaan liittyen, minä valitsin...