Tyvestä puuhun noustaan, latvasta lentoon lähdetään

Muistiinpanot piirtyvät paperille.

Meidän pitää tehdä kouluun tutkielma käsi- ja taideteollisuusalan historiaan liittyen, minä valitsin aiheekseni Elämänpuun/Maailmanpuun tai oikeastaan Pyhät Puut kaikkinensa taiteessa. En arvannutkaan, kun tämä aihe pöllähti mieleeni, että kuinka syviin vesiin tässä vielä tuleekaan kahlattua. Nyt vasta nilkkoja myöten, mutta edessä siintää sellainen ulappa, ettei vastarantaa vielä näy, enkä osaa edes aavistaa, mitä sieltä vastarannalta oikein löydän. Tämä aihe näyttää liittyvän muihinkin minua kiehtoviin asioihin, Elämänpuun voi hyvin nähdä shamaanirummun kaltaisena, mutta myös sydäntäni lähellä olevat mandalat ja puiden symboliikka tuntuu koskettavan toisiaan monessakin mielessä. Väilillä ihmettelen, onko kyse siitä että haluan vain nähdä yhteyksiä, vai onko kaikki nämä kytköksissä toisiinsa näin selvästi?

Mutta ennen kuin lähden täysin maagisten ja mystisten puiden jäljille, on hyvä käydä vähän tuttuja ympyröitä läpi ja katsoa mitä sieltä löytyy. Pyhien puiden ympäröimiä me suomalaiset saamme olla. Laitan tähän mietteitä täältä tyveltä ihan ruohonjuuritasolta, katsotaa mihin sitten päädyn kun latvaa kohti kipuan ja lähden elämänpuunoksiin.

Elinpiirini puut

Puista on tehty paljon uusia hienoja havaintoja ja tutkimuksia syventämään jo vanhaa perinnetietoa. Esimerkiksi siitä, kuinka ne auttelevat kaveria, niin lajitovereitaan kuin kumppanuuskasveja. Ja siitä kuinka puut kommunikoivat omalla tavallaan keskenään. Todella mielenkiintoista, eikö! Puiden salattu elämä -kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille! Minä en ole mikään kasvitieteilijä, mutta päätin kirjoittaa silti vähän puista, sillä eiköhän se kuulu jokamiehenoikeuksiin.

Minä suhtaudun puihin kuin kavereihin, tiedän niistä vain sen mitä ne itse minulle kertovat, tai mitä niiden olemuksesta olen käsittävinäni. Joskus yli kymmenen vuotta sitten kirjoitin ajatuksen paperille: metsä on minun kirkkoni, sen pyhyyteen minä uskon. Näin uskon edelleen, tosin nykyään tiedän, että metsä osaa myös kujeilla, siellä pyhyyden pyhittää huumori, ilo ja leikkisyys.

Ekokylän tontilla kasvaa monen monta puuta, ne ovat herättäneet monia keskusteluja, välillä tunteet ovat jopa vähän kuumentuneet siitä saako niitä kaataa/istuttaa ja mitä puita ja minne ja kuinka paljon tai vähän. Yksi haluaa halata, toinen tehdä polttopuita ja sama ihminen voi hyvinkin tehdä molempia. On ihmisen kaatamia ja tuulenkaatoja, on luonnon valintaa kasvupaikan suhteen ja sitten on ihmisen valintaa, joskus molemmat tekevät virhearviointeja, niin luonto kuin ihminenkin. Meillä on aidattuja omenapuita, villisti versovia pajukkoja ja räkämännikköä ja kaikkea siltä väliltä.

Yrttilään vievän tien varrella on lehmuksia, yhdessä niistä on onkalo, johon vien aina silloin tällöin kiitokseni retkiltäni, marjoja, kukkia, sieniä tai vaikkapa sulkia. Kerran kun pudotin pienen höyhenen lehmuksen onkaloon, minusta tuntui kuin puu olisi hetken tanssinut, tai ehkäpä se kiemurteli, kun höyhen kutitteli sitä. Lehmus on minulle vähän vieras puu, mutta pikkuhiljaa me nyt tutustumme toisiimme, kun sille tuon terveisiä ja kiitoksia. En toisaalta niinkään ehkä lehmukselle, vaan hän edustaa minulle koko tämän pihapiirin syliä, pidän häntä ikäänkuin puhemiehenä minun ja tämän meidän pihapiirin välillä. Lehmuksen kukinnan aikaan maahan pökertyy ja kuolee kimalaisia suuret joukot, ihan en ole vielä ymmärtänyt miksi.

Hopeapaju on yhtäaikaisesti siloinen ja rouhea, niitä meillä on tuolla Rantalan luona, henkilökohtaisesti minulle niistä tulee mieleen oma mummolani Pohjanmaalla ja siksi varmaan jotenkin tuon Rantalan rappioromanttisen pikku torpan miellän mummolaksi.

Rantalan pihassa myös lekottelee (se nojailee vähän joka suuntaan siis) Siperian hernepensas, sitä nyt talvellakin käyn joskus ohikulkiessa helisyttelemässä, kun sen siemenkodat soivat! 

 Sieltä nurkilta löytyy myös tuomi, jonka kukkien tuoksu ulottuu oikealla tuulella tänne meidän pihamaalle asti. Omasta pikkupihastamme löytyy myös purppuratuomi, sen kanssa on ollut hiukan vaikeaa, se toissatalvena kuoli ja kun se kaadettiin, niin sieltä onneksi nousi pieniä piiskoja. Ehkä vielä saan nähdä ne kauniit vaaleanpunaiaset kukkaset siinä taas ensi keväänä?

Kuusi on suojeleva, kaikille Ekokylässä käyneille on varmasti Ekokylän tutuin puu tuo pihakuusi, joka on seuraillut kaikkia Ekokylän vaiheita aitiopaikalla. Toinen vanha ja viisas kuusi, meidän suojelija, asustelee entisen muuntajan luona, etäkellarin polun varrella. Viime syksynä minulla ei ollut mitään asiaa sen luokse, kun sen latvassa kiroili omistushaluinen orava, joka säksätti minulle ja pudotti kaikenlaista puu- ja jäkäläputua niskaani. Yritin ehdottaa, että molemmat mahduttaisiin sen kuusen alle, mutta ei mahduttu, poistuin ennen kuin sain kävystä päähäni. Kolmas minulle tärkeä kuusi kasvaa lasten leikkipaikan vieressä, sen latvan suuria käpysaaliita voi ihailla vaikka kirjastomme ikkunasta(istun juuri vastapäätä häntä). Lasten kanssa napostelemme sen kuusen alaoksien kerkät kuin karamellit suuhumme. Ekokylän taitajien käsissä kuusenpihkastakin on saatu väkeviä hoitavia voiteita.

-Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto, varmasti on meillä kaikilla korvat hyvin höröllä pihakuusemme suhteen.

Koivun elinvoimaa on valuteltu keväisin mahlana, ja lehdistä on keitelty myöhemmin kesällä teetä. Joku sitaisee juhannusvastan ja -vihdankin. Ja koivussa on minusta jotakin jännää nuoruudenvoimaa, vanhakin koivu on ikinuori. Koivun tuohi, jonka suikaleet lepattavat tuulessa, hypnotisoi helposti kulkijan katselemaan itseään ja unohtamaan kiireet ja touhut.

Pihlaja, pyhä puu. En voi uskoa että pihlajan pyhyys olisi aistittu vain marjojen viisikantakuviosta, koko puu huokuu äidillistä rakastavaa energiaa. Kun muutin tänne kylään, kasvoi kaksi riippapihlajaa tuossa keskipihalla, muistan kuinka surin kovasti kun niistä toinen kaadettiin (se oli kyllä jo ihan kuollut, mutta silti minua se suretti, nuoruudenvimmassani suojelin kuolleitakin puita), eräs jo edesmennyt entinen asukas oli sujauttanut postilaatikkooni viestin että ”älä sure, sieltä on jo noussut uusi pieni pihlajantaimi” ja niin olikin! Kunnes se joutui ruohonleikkurin hampaisiin. Sen pihlajan toveri kasvaa edelleen pihassa, sen oksille on ripustettu tuulikelloja, joita lasten kanssa käymme soittelemassa. Tavallisia tuttuja pihlajia kasvaa myös pihapiirissämme. On muuten huikeaa istua pihlajan alla, kun sen oksilla helisee tilhiparvi!

-Sanovat ettei pihlaja kanna kahta taakkaa, marjoja ja lunta, samana vuonna, mutta en tiedä lasketaanko sitä, jos tilhet keventää taakkaa.

Mutta kataja on minun puuni, se on kuin sisko (jota minulla ei koskaan ole ollut). Eräänä kesänä jouduin hukkaan metsässä, en tiedä oliko se juuri se mitä kutsutaan metsänpeitoksi, mutta varmasti ainakin joku läheinen sukulainen sille. Minulta katosi täysin suuntavaisto, en tiennyt mistä olin tullut ja en kuullut mitään ääniä, joiden avulla olisin voinut suunnistaa, metsä oli aivan hiljaa. Katajat kuitenkin johdattivat minut takaisin paikkaan, jonka tunnistin. Sitä on vaikea selittää, MITEN ne sen tekivät, se kuulostaa höperötä näin kerrottuna, mutta uskon, että jos yrittäisin selittää tarkemmin, se kuulostaisi vielä höperömmältä, joten jätetään tämä nyt vaan tähän.

Pajukin on mielenkiintoinen puu (vai pensas?), se on minulle käynyt tutuksi ja siitä tykkään, niin punonta- kuin lääkintäominaisuuksien vuoksi. Ja sen jääräpäisyys joka kaikessa notkeudessaan on ylitsepääsemätön, siihen on jostakin syystä helppoa samaistua. Kerran katselin lumoutuneena kun nuorin lapseni hellästi auttoi pajunkissoja kuoriutumaan ja jutteli niille, että tervetuloa maailmaan, ei tarvitse mitään pelätä. Pajunkissat ovat myös keväänairueita, ja saavat ajattelemaan uutta tulevaa kasvukautta. Monena vuonna olen saanut ihailla yhtäaikaa valkoisia pajunkissoja ja valkoisia taivaalla kaahaavia ensimmäisi joutsenia, nykyään vaan talvet vähän pelleilee sen verran, että pajunkissoja maukuu oksilla aina vain aikaisemmin. Minulla oli myös oma mökötyspajukko, keskellä metsää, jonne aina vetäydyin, kun alkoi mennä sukset ristiin. Menin pajukkoon ja punoin kasvavia pajuja yhteen, tein holvikaaria ja ihan vaan pelkkiä umpisomuja ja lettejä. Mökötyspajukko on jo kaadettu (voitteko kuvitella! kysymättä itse mököttäjän mielipidettä), yritän opetella siis käsittelemään nykyään tunteitani toisin tavoin. Omassa pikkupihassa tosin kasvaa elävä pajupallo, mutta sitä ei voi punoa ihan milloin huvittaa, tai siis silloin, kun mikään ei huvita, se pyöritellään vain keväisin. Talvella se on villi näky, kun pallosta sojottaa edellisvuoden kasvut. Se kyllä näyttää siltä, kuin se näyttäisi keskisormea vähän joka suuntaan. Tai ainakin tietyssä mielentilassa katsottuna. Hyvällä mielellä katsottuna se näyttää siltä, kuin joku villi maanhenki pistäisi päänsä esiin maan alta ja kurkistelisi, mitä täällä maan päällä oikein touhuillaan.

- pajunköyttä kannattaa syöttää päätään särkeville henkilöille.

Keskipihalla kasvaa myös saarni, josta on tullut ihmisten ja eläinten hiukan ronskin käytöksen vuoksi pensas. Siitä minulla ei ole oikein muuta sanottavaa, kuin se että joka vuosi ehdin jo miettiä onko se kuollut, kun se ei pidä mitenkään erityisesti kiirettä lehtiensä kanssa. Syksyllä se tosin riisuuntuu ensimmäisten joukossa. Sillä on lyhyt, mutta ehkä kuitenkin ytimekäs viherkausi. Saarni ei tunnu tutulta, välillä siitä tulee tunne, kuin se olisi itsekin vähän ymmällään siitä, kuuluuko sen olla siinä vai ei. Lapset tykkää kiipeillä ja puikkelehtia sen monien varsien seassa ja minä suhtaudun siihen kuin johonkin aateliseen vieraaseen, joka ei ehkä osaa itse pitää puoliaan ja jota minä rahvas yritän jotenkin suojella, olenkin jo vuosia jankuttanut lapsille, että olkaa varovaisia, ettette katko sitä. Ensi kesänä en aijo enää sitä hokea. Kaikella on tarkoituksensa, joten mikäpä minä olen siihen puuttumaan.

Vaahteran olemassaoloon havahdun usein vasta syksyllä, silloin sitä ei voi olla huomaamatta. Väentuvan vieressä ja parkkipaikan vieressä vaahterat alkavat aina hehkumaan ja parkkipaikalla komppaa punaisena haapa, yhdessä ne leimuavat ihanissa väreissä, ihan hengähdyttävä näky. Vaahteranlehdistä saan haravoitua parhaimmat lehtikasat lapsille pompittavaksi. Vanhimmalle lapselleni istutettiin nimiäisten aikana vaahtera leikkipaikan laitamaan. Lapsi on jo teini-ikäinen, joten päätin että puukin pärjää jo sen verran omillaan, etten suojannut sitä myyriltä talveksi. Keväällä nähdään, olinko oikeassa.

Leikkipaikan vieressä kasvaa piskuinen tammi. Hiirenvirna ja juolavehnä tekee kaikkensa tukehduttaakseen tammirievun, yritän ohikulkeissani aina vähän riipiä niitä siitä juurelta irti, mutta ymmärrän toki että se on vain pientä tekohengitystä sille kasville. Muistelen että jossakin hevosaitauksen sisällä, vanhan maakellarin likellä, olen nähnyt tammen, mutta en ole nyt yhtään varma muistanko ihan omiani. Olen lukenut, että tammikuun tammi tarkoittaa sydäntä ja ydintä, sydäntalvea, toivon hartaasti ettei Ekokylän tammet kuvasta Ekokylän ydintä, ainakaan nämä täällä 

 kasvavat ja kituuttavat.

Nyt jäi mainitsematta elinpiirini monet puut ja pensaat, mutta nämä tutuimmat nyt palauttelin mieleeni. Tästä on hyvä jatkaa sitten mystisempiin ulottuvuuksiin, mutta nyt saa hetkeksi jäädä tutkijan hommat ja lähden keittämään makaroonia lapsille. Elämässä on jännittävää, kuinka monitasoista tämä arki onkaan, kuljemme mystiikasta, polttopuihin ja ruokaan, ne kulkevat käsi kädessä.

Mandaloihini osallistuvat usein puut, oksat ovat niin kauniita!

Tuotesuunnittelua

Meillä alkoi tuotesuunnittelu ja aiheena piensarja. Toteutustapa on vapaa ja minä valitsin huovutuksen, koska se on se tekniikka, joka saa minun suupielet ylöspäin ja sitä kohtaan on sellainen oppimisennälkä, että mitäpä sitä jarruttelemaan.

Minä päätin tehdä kukkaruukuille

huovutetut "pesät". Rakastan kukkia, mutta ne eivät selvästikään elä pelkällä rakkaudella, vaan haluavat myös vettä toisinaan, sen vuoksi itselläni menestyy ne kasvit, jotka on istutettu säiliöruukkuihin... Meillä on Orthexin ruukkuja, jotka ovat valkoisia muovisia, olen kotona yrittänyt naamioida ruukkuja eri tekniikoilla, mutta huovutusta en ole vielä kokeillut. Nyt on sitten sen aika.
Ajattelin pitää ruukunsuojat aika yksinkertaisina, jotta itse asiakas voi häikäistä kauneudellaan ja elinvoimallaan, eikä ruukku vie liikaa huomiota. Ensin ajattelin liittää ruukkuun luonnonmateriaaleja, sulkia, kiviä, puuta... mutta sulat nyt ainakin taidan haudata pois ajatuksista ihan jo lainsäädännön takia. Jos kerään metsästä vaikka metsäkanalinnun sulkia, niin ymmärtääkseni niitä ei saa Suomessa myydä, en tiedä saako edes osana työtä. Ja mitään DNA testiä en viitsi lähteä tekemään löytämistäni höyhenistä, että kukahan harakka tämän jätti jälkeensä. Ja se morkkis kun olen ostanut hienoja sulkia maailmalta, että mikä mahtoi olla linnun kohtalo, kasvatettiinko hänet vankeudessa sulkiensa tähden, sitä en enää pysty kestämään, tunnen itseni vielä enemmän rikolliseksi siitä.  Joten ei sitten laina- eikä ostohöyheniä tähän työhön. Amppeliversioon ei välttämättä tarvita mitään ylimääräistä koristetta, jos siihen teen esim. juuttinarusta sen amppelin. Mutta pöydällä pidettävään kasvipesään voi lisätä vaikka pirtanauhan kiertämään ympäri.

Luonnoksia olen vähän jo piirrellyt, miettinyt haluanko huopaan elävää pintaa, vai ihan tasaisen, lisäänkö rakastamaani pellavakuitua (mikäli yhtään tunnen itseäni, niin lisään) vai kaivaisinko lumen alta nokkosia ja kokeilisin irrottaa niistä kuitua. Ja sitten yritän muistaa, että kyse on sarjatyöstä, jossa yritetään minimoida kaikki ylimääräinen työ (nokkosten etsiminen helmikuussa ehkä lasketaan ylimääräiseksi työksi).

Koulun likellä olevassa kaupassa oli alepäivät (menin sinne ostamaan pienintä säiliöruukkua) ja  saintpauliat olivat euron kappale, ostin kolme tulevaa asiakasta itselleni ja aloitin haastattelut. Helpompi niin, kuin kuvitella itsensä kukaksi ja tietää millaisen amppelin tai ruukunsuojan minä haluaisin. Toisaalta joskus voisi olla hyvä miettiä vaikka kriisitilanteessa, mitä kukka tekisi nyt ja tehdä se. Saintpauliat haluavat yksinkertaista, mutta laadukasta, lupasin yrittää järjestää sitä heille. Ja lupasin pyrkiä pitämään heidät hengissä. Vastuu alkaa jo painaa.

Kerron lisää sitten, kun kerrottavaa löytyy.

Edit: kännykkä korjasi sanan amppeli ajopeliksi, pyrin korjaamaan ne takaisin; kukat putosivat portaat alas, kun lähdin koulusta, selvisimme muutamalla murtumalla (ei minulle); tässä on nopea kokeilu kun mietin ruukun pintaa

Väliaikapäivitys

kankaanpainanta

Syyslukukausi on päättynyt ja mielessä kutkuttelee jo kevät. On aika vähän syväluodata mitä tämä tähänastinen kouluaika on pitänyt sisällään. En ehkä niinkään mieti mitä uusia temppuja tämä vanha koira on oppinut, vaan sitä, miltä koulu tuntuu, noin niinkuin tuolla sisuksissa.

värjäys

Olen koukussa. Välillä turhauttaa, että lähiopetusta on vain kahtena päivänä viikossa. Haluaisin tehdä enemmän. Mutta toisaalta huomaan, että etäpäivät ovat silti myös omalla tavallaan hyvin tärkeitä, asiat kypsyvät hitaasti hautuen aivoissa ja pohdiskellessa oppii muitakin ratkaisuja kivuta sinne puuhun, kuin takapuoli edellä. Niin ärsyttävän hankalaa kuin onkin kulkea täältä Keuruulta Jyväskylään kouluun (onneksi kuitenkin saan yöpyä ystävän luona koulupäivien välisen yön, se on valtava helpotus ja onneksi yksi kurssikaveri kulkee puolet samaa matkaa ja pääsen Petäjävedelle hän kyydissään keskiviikkoiltasin. Viimeinen bussi Jyväskylästä lähtee Keuruulle klo19 ja koulu loppuu 20:30, minun opiskelut olisivat päättyneet ennen kuin alkoivatkaan, mikäli näitä apuja en saisi. En tiedä mitä ihmettä oikein ajattelin kun näillä "eväillä" hain kouluun tietämättömänä miten saan nämä kulkemiset järjestettyä, ehkä se oli se "jos sen on määrä toteutua, niin se toteutuu"), niin se on kuitenkin ehkä ihan hyvä, koska muuten yrittäisin ujuttautua koululle varmaan joka päivä aamusta iltaan. Tekeminen/luominen on elämäntapa, jos sen joskus haluan saada työksi, täytyy opetella säännöstelemään tekemistä niin, että en käytä siihen kaikkea hereilläolo aikaani.

huovutus

Olen ylittänyt monta estettä, jotka olen jostakin syystä mieleeni rakentanut; monta "en osaa" tai "en opi" olen kumonnut ajatuksella että kokeilla voin kuitenkin. Kokeilla voi näköjään vähän kudontaa ja ompeluakin, vaikka olin aika varma että itkuksi menee... ompelun yksittäinen hermoromahduskin ilmeni hysteerisenä nauruna, joten yhtään en ole itkenyt (vielä(kään)).

kudonta

Koen olevani onnekas ihminen, kun olen saanut tämän mahdollisuuden opiskella uutta. Vaikka ajattelenkin että tavaraa on tässä maailmassa jo liikaakin, arvostan että opin itse tekemään konkreettisia asioita. Sillä tavalla voin vaikuttaa ainakin siihen, millaisia asioita omassa elämässäni suosin, arvostan ja teen. Esimerkiksi materiaaliopin tehtävien tekeminen oli hyvin silmiä avaavaa, tieto lisää ehkä tuskaa, mutta tuo myös mahdollisuuden vaikuttaa ja toimia vastuullisesti. Olen todella kiitollinen että älysin lähteä opettelemaan uusia asioita, se antaa virtaa ja voimaa elämään!

ompelu

Kevät tuo paljon uusia asioita, katsotaan hyytyykö hymy vai protestoinko erittäin vahvasti kesälomalle lähtemistä muutaman kuukauden päästä.

vähän yhtä sun toista sälää

Vähän taas vasemmalla käellä takaviistoon kuvattuja, mutta pelkäsin että jos en tee tätä just nyt, niin en ehkä muista tehdä tätä ikinäkoskaanmilloinkaan (tässä iässä saa vissiin jo syyttää ikää näissä muistiongelmissa?). Eli kuvasin kurssien yhteydessä tehtyjä tehtäviä, on huovutuskurssin, kudonnan ja sommittelu&väriopin tehtäviä. Kaikkia en viittinyt kuvata, ehkä enemmänkin sellaisia juttuja, joissa itelle on tullut niitä AHAAA-fiiliksiä.


Huovutuskurssin tehtäviä. tarkoitus oli luonnostella huopamaisia kuvia itse valitsemistaan runoista. Minulla on omat suosikkirunoni, mutta halusin kaivaa esiin runoja, jotka eivät ole minulle itselle henkilökohtaisesti tärkeitä (paitsi tuo kurkiruno kyllä on jollain tasolla kulkenut mukana jo pitkään), jotta pitäisi vähän miettiä miten näitä lähtisi kuvittelemaan. 

 

Sitten piti leikellä lehtiä (silppuaminen on aina kivaa), piti luoda kolme kuvitteellista tilaa ja sen jälkeen suunnitella näihin sopivat huopatuotteet.

ilo

kulo

mummola

Kudonnassa teimme viisi luonnosta kudottavista tuotteistamme, minulla ne olivat lattiatyyny ja minimatto.

Lisäksi aluksi hahmottelimme ruutua ja raitaa kieputtamalla erilaisia lankoja pahvin ympärille.

raitaa

ruutua

Sommittelu ja värioppi

Illuusio päällekkäisyydestä 

Lähellä ja kaukana

 Näkymä, maisema perusmuodoilla

 Raitoja tai täpliä, väripari sekoittuu uudeksi väriksi, satunnainen väripari ja vastaväripari

Värimuisti

 Ups! liike, muutos, yllätys

Jatkuva viiva, neliöitä, ympyröitä, suorakaiteita yms nostamatta kynää, joidenkin alueiden täyttö.

 Rytmi, yhden elementin avulla toteutettu kuva.